maanantai 30. marraskuuta 2015

Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa

Marraskuun viimeinen päivä. Juuri niin synkkänä, kuin sen voikin olettaa olevan. Sade ropisee ikkunaan, tuuli heiluttaa puiden latvoja ja ulkona on niin tasiaisen harmaata ja pimeää, että voisin vaikka vannoa, ettei tänään päivä valjennut vaan siirryttiin suoraan aamusta iltaan. Mitä täydellisin hetki virittää jouluvalot kotiin!


Huomenna koittaa jo joulukuu, ja melkein hirvittää. Jos joulukuu lipuu ohi yhtä huimaa vauhtia kuin marraskuu, on parempi aloittaa jouluun valmistautuminen pikimmiten. Tänään kävin kaivamassa joulukoristeet varastokomerosta ja heti tuli hiukan valoisampi ja jouluisempi meininki tähän vallitsevaan viimeiseenkin marraskuun synkkyyteen.



Velipoika lupasi tulla tänään koulun jälkeen kahville. Voi miten lämmittääkään vanhan siskon sydäntä. ;) Ehkäpä tämä jopa todistaa, etten ole aivan täysin toivoton tapaus hänen silmissään. Me käydään yhdessä myös sovittamassa yhtä käytettyä miesten pukua, sillä päästään tanssimaan yksiä häitä tapaninpäivänä! <3 Olen innoissani, kuin pieni lapsi jouluaattona. Häät on mielestäni aina olleet kaikista juhlista ne kaikkein ihanimmat ja ikimuistoisimmat, ja kahden ihmisen lupautumisessa toisilleen on jotain käsittämättömän kaunista ja täydellistä. Nyt joulukuun lopussa onkin kaksin verroin odotettavaa!


Olen tähän mennessä käynyt marraskuussa höpisemässä teille säälittävät kolme kertaa. Se tekee noin kerran viikkoon. Tämä ei johdu siitä, etteikö mulla olisi asiaa ja jaettavaa, jotenkin vaan tuo loputon synkkyys on varmasti imenyt suurimmat mehut töiden paiskimisen ohella. Siitäkin huolimatta marraskuuhun on mahtunut niin paljon mullistavia ja myös niitä pienenpiä ilon aiheita. Samassa kuussa sain uuden auton ja uudet silmät, enkä ole edes hehkuttanut niitä molempia kuin kerran. Vaikka oikeasti iloitsen molemmista joka ikinen päivä. Vastaantulijat on varmaan katsoneet kummissaan, että mikäs tuota akkaa vaivaa kun virnistys ylettyy korvasta korvaan töihin ajaessa. Välillä olen tainnut jopa nauraa ääneen. Vaikka ulkona olisi ollut kuinka sateista ja synkkää, niin olen iloinnut siitä että saan joka aamu istahtaa täydellisen nahkaratin taakse ja nähdä tarkasti omin silmin työmatkan tutut tiet ja liikennemerkit. Iloa on tuottanut myös joulukauden ekat glögit, piparit ja joulutortut. Parhaat sukulaiset ja hyvässä seurassa vietetyt hetket. Oma koti ja sen verkkainen valmistelu tulevaan jouluun. Työpaikka ja ihanat työkaverit, vaikka toisinaan töissä jaksaminen onkin tuntunut rankalta. Oma mies, joka jaksaa aina vaan huomioida ja laittaa muut itsensä edelle.

Ehkei se marraskuu loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin kovin synkkä?


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Ensilumi ♥

Aamulla herätessä maahan oli leijaillut hentoakin hennompi lumipeite. Vasta tänä viikonloppuna on jouluinnostuskin alkanut pikkuhiljaa heräilemään. Jotenkin kaikki huomio oli niin totaalisesti keskittynyt näihin silmiin, että nyt vasta oikeastaan alkaa olla aikaa miettiä vähän jo muitakin juttuja. Ja mulla se tarkoittaa nimenomaan, että nyt ehtii aloittaa joulun tuloon valmistautumisen!

Perjantaina me lähdettiin äidin, tädin ja serkkujen kanssa pienoiselle sisustuskierrokselle, jonka aikana kierrettiin ihastelemassa useammassa pienessä sisustusliikkeessä kaikkea suloista ja tietysti myös jouluista. Sain hillittyä itseni aika ansiokkaasti, ja mukaan tarttuikin vain muutamia pikkuostoksia. Onneksi reissulta saikin lähinnä ongittua inspiraatiota ja ideoita esimerkiksi tulevia joululahjoja silmällä pitäen.


Tuntuu melkein hassulta, että niin monen sisustusliikkeen on kannattavaa toimia verrattaen pienellä alueella. Tällä kertaa kierrokselle päätyivät Sisustuskauppa.com, Somialiving, Sisustusliike Bella ja Memories Mari. Sovittiin, että ensikerralla täytyy käydä vielä Bedmillissä ja Villa Nokkosessa. Ja sitten löytyy vielä ikisuosikit Pajutalli ja Country White. Niin monta ihanaa sisustusliikettä ja niin paljon kaikkea aivan ihanaa tavaraa, jonka kotiuttamiseen meidän koti on, ehkä ihan onneksi, liian pieni.


Tosiaan siis, jokaisesta putiikista jotakin. Tällä kertaa ostin meille uudet tabletit ruokapöytään, pari kynttilää, jouluisia servettejä, ihanan tuikkulyhdyn, joulupallon ja pari lumihiutalekoristetta.




Ja hei samalla voisin esitellä yhden tyypin, joka kurkkiikin tuolla taustalla. Mun oli vaan ihan pakko saada tuo aivan ihana ja taitavasti tehty pöllöystävä yksi kerta Pajutallista. Se on löytänyt meillä paikkansa sohvan selkänojalta, missä se ihastuttaa jokaista päivää. Pöllö on oikeasti aika painava ja laadukas, ja ihan selkeä sisustuselementti!

Seuraavaksi taidan kaataa itselleni lasin viiniä ja käydä sohvalle pöllön seuraksi. Tämä viikonloppu onkin taas mennyt töissä, joten nyt on hyvä hetkeksi nostaa jalat ylös ja rentoutua. Toivottavasti teillä on ollut ihana viikonloppu, mistä jaksaa ponnistaa taas kohti uutta viikkoa!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Silmien laserleikkaus

Kuten sanottu, elämässäni tapahtuu nyt tällä hetkellä paljon muutoksia. Isoja muutoksia, jotka vaikuttavat loppuelämääni ratkaisevasti. Yksi niistä mullisti elämäni viime viikolla.

Mulla on nyt ollut silmälasit kolme vuotta. Kyllä, ei kovin pitkä aika verrattuna siihen, että jotkut ovat käyttäneet laseja vuosikymmeniä, kenties koko elämänsä ajan. Tuo kolme vuotta oli mulle kuitenkin ihan riittävän pitkä ja kivinen ajanjakso. Periaatteessa pidin kyllä silmälaseistani. Ne olivat kauniit, ja sopivat mielestäni hyvin minulle. En kuitenkaan pitänyt niistä rajoitteista, joita silmälasit toivat elämääni. Kesäisin jouduin vaihtelemaan koko ajan silmälaseja ja vahvuuksellisia aurinkolaseja edestakaisin, yleensä unohtaen sitten jommatkummat ties minne. Aurinkolasityylin muuttaminen ei ollut ihan halpa ja helppo juttu, kun arskat täytyi teetättää myös vahvuuksilla. Silmälasit plus uiminen sekä muu rantaelämä olivat jälleen huono kombo. Talvisin taas silmälasit huurtuu ja niihin jää pisaroita, kun taivaalta sataa lunta/räntää/vettä. Lisäksi en vaan kyennyt pitämään silmälasejani puhtaana. Aina näkökentästä löytyi joku pieni roska tai tahra, joka sitten häiritsi ihan vietävästi vaikkapa keskellä työpäivää, kun laseja ei tietenkään pääse koko ajan peseskelemään.



Pari vuotta sitten löysin elämääni myös piilarit. Alkuun meidän yhteiselo oli melko saumatonta, mitä nyt ainainen silmiin ja pois silmistä toisinto toistui aina aamuin illoin. Huomasin kuitenkin, että talvisin silmäni väsyivät ja kuivuivat herkemmin, ja piilareita tulikin enää käytettyä erikoistilaisuuksissa, ja silloinkin yleensä tiedostin silmissä olevat piilarit niiden kuivuuden takia. Piilarishow myös hieman varjosti jokaista lomamatkaa. Muutamat haljenneet piilarit olivat myöskin melkoinen turn off.

Laserleikkaus oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Tänä syksynä sitten huomasin mainoksen ilmaisesta ennakkoarviosta, ja päätin mennä tarkistamaan, onko kyseinen leikkaus mulle mahdollista edes tehdä, ja mikä olisi sille mahdollisesti hyvä ajankohta elämässä. Tämä oli mielestäni parempi ratkaisu, kuin jahkailla asian kanssa kymmenen vuotta ja tuhlata siihen aikaa siitä elämästä, jonka voisin viettää onnellisena ilman silmälaseja.

Tottakai suoritin myös pientä etukäteistutkimusta sekä hintavertailua asian tiimoilta. Lopulta päädyin marssimaan arvioitavaksi Citycenterin Silmäaseman silmäsairaalaan Helsinkiin. Hyvä maine, hinta ja sijainti olivat pääsyyt päätökseen, ja mielestäni tein ehdottomasti loistavan valinnan. Palvelu Silmäaseman silmäsairaalassa oli alusta asti erittäin ystävällistä, ja minusta tuntui siltä, että minut ja tarpeeni otettiin oikeasti huomioon, ja että minua kohdeltiin nimeomaan yksilönä eikä yhtenä tuhannesta.

Ennakkoarviossa selvisi, ettei nuori ikä ole lainkaan este leikkaukseen pääsemiselle. Ikäraja tottakai on 18 vuotta, mutta jos näkö on pysynyt muuttumattomana vähintään kaksi vuotta, leikkaus voidaan tehdä myös parikymppisille. Minullahan tosiaan näkö on pysynyt samana siitä päivästä lähtien, kun silmälasit nenälleni iskin. Ei hirveitä lukemia miinusta, mutta hajataittoa senkin edestä. Ennakkoarviossa myös otetaan silmistä monia erilaisia testejä ja kuvia, mistä hahmotetaan silmien rakennetta ja esimerkiksi sarveiskalvon paksuutta. Lisäksi kaikkiin leikkaukseen liittyviin mieltä askarruttaviin kysymyksiin on mahdollista saada perusteelliset vastaukset.


Ja koska mitään rajoittavia tekijöitä ei ilmennyt, päädyin varaamaan ajan esitutkimukseen ja varsinaiseen leikkaukseen reilun kuukauden päähän. Ja tuntuu kyllä että se kuukausi hupeni ohi hetkessä. Leikkauksesta en tosiaan täällä blogissa hirveästi etukäteen huudellut. Mulla on nimittäin tapana ajatella, että jos kaikki menee niinsanotusti päin, pardon my french, vittua, niin mitä vähemmän sitä on hehkuttanut etukäteen ja mitä harvempi tietää, sen parempi. Nyt kun leikkaus on onnellisesti takana päin, uskaltaa jo ilolla huudella.

Leikkausmenetelmäksi valitsin uusimman ja arvokkaimman menetelmän nimeltään Smile. Mulle oli aika selvä juttu, että jos löytyy riskittömin ja vaivattomin menetelmä, niin mä kyllä sen valitsen jos suinkin voin. Sillon kun on niinkin tärkeästä asiasta kyse, kun silmät ja näkö, niin mielestäni ei tarvitse alkaa pihistelemään. Niitä löytyy sitten kyllä elämän muita osa-alueita, joilta voi lähteä säästämään. Mua myös vähän hirvitti etukäteen kaikki mahdolliset haittavaikutukset, joita laserleikkauksesta voi seurata ja Smilessa niidenkin mahdollisuus minimoituu.

Tällaiselle neurootikolle oli ihanaa, että kaikki mahdollinen tarkastettiin ja testattiin ja varmistettiin useampaan kertaan. Ihan jo ensimmäisestä hoitajasta lähtien jäi hyvä fiilis, kun hän kertoi minulle miten silmät ovat hänestä kauniita ja ihmeellisiä, sekä otti kuvat moneen otteeseen hyväksyen vain täydellisen lopputuloksen. Myös mukana olleelle Teemulle esiteltiin innokkaasti suurennoksia mun silmistä ja erilaisten silmänmittauslaitteiden toimintaa ja tarkoitusta. Tämä jos mikä on todellista omistautumista työlleen. Sama fiilis ja asiantuntemus jatkui asioidessani sekä optikon, että silmälääkärin kanssa. Lopulta kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin valmis leikattavaksi.

Ennen leikkausta sain nauttia hieman rauhoittavia, mikä tuli varmasti ihan tarpeeseen. Sen voin nimittäin kertoa, että ihan hirveän montaa kertaa ei ole elämässä kerennyt jännittää niin paljon, mitä ennen laserleikkausta. Muistikuvat itse leikkauksesta eivät ole ihan hirveän vahvoja, sillä jännitin niin paljon toimenpidettä. Kauaa se ei jokatapauksessa kestänyt. Aluksi silmiin laitettiin puuduttavia tippoja ja testattiin, että ne olivat varmasti täysin puuduksissa. Ensin leikattiin oikea silmä. Silmän ympärille asetettiin luomenlevitin, joka esti silmää sulkeutumasta kesken leikkauksen. Sitten silmään ajettiin kiinni muotti, joka varmisti vielä että laser menee perille oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen mun ainoa tehtävä oli tuijottaa vilkkuvaa vihreää valoa, joka lopulta katosi näkyvistä, sillä tässä vaiheessa silmän pinnan alla olevasta sarveiskalvosta laaseroitiin ohut kerros ja silmään muodostui ilmakuplia. Seuraavassa vaiheessa laserilla tehtiin silmään pienenpieni viilto, jonka kautta lääkäri poisti sarveiskalvosta laseroidun solukon. Ja sitten sama homma vasemmalle silmälle. Koko leikkauksen ajan ihana hoitaja piteli minua kädestä ja silitteli käsivartta, ja tunsin oloni hyvin turvalliseksi. Hauskaa tästä teki myös se, että hoitaja oli täysin saman niminen kuin oma mummini, ja iältäänkin samoissa luokissa. Melkein kun olisi oma mummi ollut paiailemassa. :) Leikkaus oli varsin nopea ja vaivaton, mutten silti pitäisi sitä millään tapaa miellyttävänä. Mitään kipua en tietenkään tuntenut, mutta leikkaus oli kokonaisuudessaan hyvin epämukavan tuntuinen. Onneksi koko ajan tiesi, että se on pian ohitse.

Silmien avaaminen leikkauksen jälkeen oli todella pelottavaa, enkä ihan heti päässyt nousemaan leikkauspöydältä takaisin jaloilleni. Kaikki oli hyvin sumeaa, ja minut ohjattiin suoraan pimeään lepohuoneeseen toipumaan. Leikkauksessakin mukana ja tukena ollut Teemu seurasi myös perässä. Lepohuoneessa pääsi makoilemaan peiton alle ja eteen kannettiin suklaata, kahvia ja muita herkkuja. Myös skumppaa tarjottiin juhlistamaan uusia silmiä. Vaikka olo oli sumea ja tokkurainen, tuntui myös melko juhlavalta. Tässä sitä nyt oltiin, uusien, entistä ehompien silmien omistajana!

Lepäilin pimeässä puolitoista tuntia mussuttaen konvehteja ja torkkuen välillä. Kun olin valmis lähtemään kotiin, tarkastettiin näkö vielä kerran. Näköni ylsi tuossa vaiheessa ajokorttirajalle, vaikka omasta mielestäni olin kyllä kaikkea muuta kuin valmis auton rattiin! Hyvinkin sumea näkö kuitenkin kuuluu asiaan, ja Smile menetelmässä näön palautuminen viekin yleensä hiukan pidempään. Sitten sain kasapäin ohjeita sekä reseptejä silmätippoihin ja olin valmis lähtemään apteekin kautta kotia kohti.

Ensimmäiset päivät silmät olivat melko herkät ja valolle arat. Ensimmäisen viikon ajan silmätippoja suositellaankin lisäämään noin tunnin välein. Tämä johtuu osittain myös siitä, että viikon ajan käytetään antibioottisilmätippoja, joiden sisältämä kortisoni kuivattaa silmiä entisestään. Neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen saatoin kuitenkin jo unohtaa lisätä tippoja riittävän usein, sillä silmät eivät enää tuntuneet millään lailla epämukavilta. Myös alkuun vaivanneet halo- ja starburstefektit ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Tänään on viimeinen päivä kun tiputtelen antibiootteja silmiin, ja onkin jännä nähdä millaiseksi näkö lopulta asettuu.

Pystyn jo nyt kuitenkin toteamaan, että laserleikkaukseen meneminen oli varmasti yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Siihen käytetyt rahat tulevat maksamaan itsensä monin kertaisesti takaisin, jos ei konkreettisesti rahana, niin ainakin säästyneenä aikana ja puhtaana elämänlaadun paranemisena. On aivan uskomatonta, miten nyt NÄEN ihan itse omilla silmillä paremmin kuin koskaaan silmälaseilla!


Parin viikon kuluttua on sitten varattuna ensimmäinen jälkitarkastus silmille, joten sen jälkeen voisin kirjoitella vielä tarkemmin, että minne se näkö nyt loppupeleissä asettui yms. Mutta kysykää ihmeessä, jos vielä jotain jäi tästä prosessista askarruttamaan. Itse ainakin kaipasin ennen leikkausta nimenomaan näitä muiden positiivisia laserleikkauskokemuksia vähäsen enemmän, joten toivottavasti tästä joku muu voisi nyt sitten hyötyä! :)

torstai 12. marraskuuta 2015

Uusi auto!

Täällä tapahtuu sellaista vauhtia, ettei pieni ihminen meinaa pysyä mukana! Kolmen päivän sisällä olen sekä myynyt vanhan autoni (rip Kupla <3), että ostanut tilalle uuden ihanuuden. Molemmat vähän kuin puolivahingossa. :D

Kupla oli ollut jo hetken aikaa myynnissä, sillä tarkoituksena oli hankkia tilalle vähän uudempaa ja tilavampaa autoa. Ja jotenkin elelin vähän sillain, että käydään se johonkin liikkeeseen vaihtamassa, kun omasta mielestä sopiva uusi auto löytyy. Niin se vaan taas elämä yllätti, ja toissapäivänä istuin illalla sohvalla pöllämystyneenä rahat kourassa ja parkkiruutu tyhjänä. Siitäpä alkoikin sitten uuden ajokin metsästys.

Mun kriteerit rajasi autovaihtoehdot aika kaposelleen, joten ihan mistään piece of cake -jutusta ei ollut kyse. Olin jo oikeastaan menettämässä toivoani yhden epätoivoisen autonmetsästyspäivän päätteeksi. Ja itseasiassa vähän jo pohdiskelin, että mitenhän se töihin matkaaminen sun muu onnistuu noita julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ei muuten onnistu. Tai nähtävästi universumi on päättänyt, ettei ainakaan tältä muijalta.

Sen ainoan kerran, kun mulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun turvautua julkisiin, niin eihän se kyseinen bussi tietenkään ilmaannu pysäkille. Seisoskeltuani viisikymmentä minuuttia kylmässä ja tihkusateessa odotellen bussia, joka ei edes lopulta tullut, vaan jouduin menemään seuraavalla, tulin siihen johtopäätökseen, ettei noi julkiset vaan ole mua varten. Siinä jotenkin vaan iloisesti katkesi kamelin selkä, ja päätin että uusi auto on löydyttävä aika saakelin nopsaan, sillä minähän en tällaiseen pelleilyyn rupea.


En tiedä, johtuiko tuosta  päätöksestä vai yleisestä armosta, mutta samaiselta reissulta, jolle tuo bussiepisodikin ajoittui, löytyi kuin löytyikin mulle uusi auto! <3 Saatte tällä kertaa pientä sneak peekkia mun uudesta vauvasta, sillä vielä en ole tuoretta tulokasta ehtinyt kunnolla kuvailemaan. ;) Mutta sen verran voin paljastaa, että näköjään merkkiuskollisella linjalla mentiin, myös omaksi yllätykseksi. Ja voi että miten ihana se onkaan! Lievittää kovasti tuskaa, mikä aiheutui ensimmäisen oman auton luopumisesta. Kuplaa tulee ikävä, mutta onneksi muistot säilyy. Ja nyt on sitten ainakin alla uusi ajopeli, jonka kanssa lähdetään hakemaan niitä uusi seikkailuja!

Ihana äiti oli heti autouutisista kuultuaan käynyt hankkimassa tyttärelle karvanopat ja wunderbaumin! Eihän mikään auto ole katu-uskottava ilman näitä must have -juttuja. ;)