Ranskishimotus

Olen aina ollut äärettömän koirarakas ihminen. Pikkutyttönä olin hanakasti halailemassa ja rapsuttelemassa jokaista kadulla vastaan kipittävää tai löntystävää karvakaveria. Välillä ehkä liiankin hanakasti, mitä tulee sellaiseen pieneen pikkuruiseen asiaan nimeltään itsesuojeluvaisto. Noh, onneksi huonot kokemukset rajoittuu yhteen pieneen huulipuraisuun, kun varomattomana pikkukiitäjänä olin mennyt koiran pitkien karvojen päälle niin, että koiraan sattui. Siitäkin tilanteesta äiti (ja minä) selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, eikä traumoja jäänyt koiraystäviä kohtaan. Opetti ehkä vain vähän säheltäjälle varovaisuutta. Vain vähän. Kymmenen pitkää vuotta sain ruikuttaa ja tyytyä silittelemään ja ulkoiluttamaan muiden koiria, ennen kuin sellainen meidän perheeseen hankittiin. Melkein jo kymmenen vuotta sitten elämääni ja sydämeeni tassutteli pieni ja ruttuinen Mocca.

Mocca on ja on aina ollut hyvin omanlaatuisensa koirayksilö. En ole koskaan kohdannut vastaavaa, enkä varmasti koskaan tule kohtaamaankaan. Voisin jaaritella tuosta minulle kaikkein rakkaimmasta nelijalkaisesta otuksesta ummet ja lammet, mutta koska tämän postauksen pääpointti ei ole Mocca, niin siirrytään eteenpäin. Mocalle päätettiin muutaman vuoden kuluttua hankkia seuraksi toinen samanmoinen toveri, ja Tosca saapui perheeseemme. Myös Toscasta ja näiden kahden suhteesta toisiinsa olisi sananen jos toinenkin sanottavana, mutta jääköön se johonkin toiseen kertaan. 

Nyt olen kohta asunut kolme kuukautta yhdessä Teemun kanssa, ja samalla ikäänkuin erossa Mocasta ja Toscasta. Hyvin usein käyn toki heitä rapsuttelemassa, mutta ei se ole sama asia. Ei ole enää koiraa käpertymässä viereen sohvalla tai vietävänä lenkille raikkaassa syyssäässä. Ikävöin karvaisia perheenjäseniäni siinä missä niitä vähemmän karvaisiakin. Ja tästä pääsemmekin vihdoin varsinaiseen aiheeseen, mistä tulin teille kirjoittelemaan. Kaipaus karvaiseen perheenjäseneen ja omaan koiraan on hitaasti nostamassa päätään. Tullaan Teemun kanssa kuitenkin molemmat perheistä, joissa on ollut koiria. Teemulla ihan pienestä asti. Miten ihanaa olisikaan, kun kotiin tullessa olisi joku innoissaan odottamassa, joku ketä pussailla ja rutistella, joku ketä viedä lenkeille ja jolle opettaa uusia juttuja. Kai se on myönnettävä; muhun on iskenyt pentukuume. Eikä ihan mikä tahansa pentukuume, vaan ranskanbulldoggikuume!

Paljon olen käyttänyt aikaa pohdinnalle siitä juuri meille sopivasta koirarodusta. Välillä on tuntunut, ellei sellaista kaikinpuolin miellyttävää yhdistelmää edes ole olemassa. Itse annan painoarvoa seuraaville ominaisuuksille omassa koirassa; reipas, mahdollisimman hyvin kaikkien kanssa toimeentuleva, ei liian sählä eikä liian innokas, suht helposti koulutettavissa, ei kovin innokas räksyttäjä (Mocca ja Tosca eivät osaa haukkua ja asutaan tällä hetkellä kerrostalossa), pieni, lyhytkarvainen, sopivan aktiivinen, mutta osaa ottaa myös rennosti, eikä käy koko ajan ns. ylikierroksilla. Tiedostan kyllä, ettei tällaista niinsanottua täydellistä koiraa ole varmasti edes olemassa, mutta olisi kiva, jos edes osa kriteereistä täyttyisi. Jokainen koira on tottakai yksilö, minkä opin enemmän kuin hyvin Mocan ja Toscan kanssa. Molemmat samaa rotua, tyttöjä, ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Mocca rakastaa ihmisiä ja tykkää varsinkin kun miehet rapsuttelevat (kyllä, koirani rakastaa miehiä) Tosca ei voi sietää muita kuin perheenjäseniä ja suorastaan vihaa miehiä. Tosca viihtyy lenkillä säällä kuin säällä, eikä ikinä ole kiire kotiin. Mocalle taas ilma on aina joko liian märkä, liian kylmä, liian kuuma tai muuten vaan epämieluisa. Mocca olisi kaikkein tyytyväisin, jos ulos ei tarvitsisi lähteä ollenkaan, vaan saisi vaan makoilla sohvalla päivästä toiseen. Tosca taas on aktiivisempi, ja tykkää esimerkiksi agilitystä ja rakastaa kaiken liikkuvan jahtaamista ja vahtaamista. Moccaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Joten kyllä, saman rodun sisälläkin yksilöiden väliset erot voivat olla huimia! Myös erot urosten ja naaraiden välillä voivat olla ratkaisevia.

Olen kuitenkin menettänyt sydämeni näille pienille ruttukuonoille. En tiedä, joku niiden ulkonäössä ja luonteenkuvauksissa vaan miellyttää ihan suunnattomasti. Haluan hankkia koiran silloin, kun tiedän että minulla on tarjota sille rutkasti aikaa ja rakkautta. Tässä elämäntilanteessa ensimmäinen ei vaan mitenkään ole mahdollista. Teemu opiskelee ja minä käyn töissä, joten koira joutuisi viettämään liian pitkiä aikoja aivan yksinään, eikä se ole minusta yhtään reilua koiraa kohtaan. Siksi tässä vaiheessa tyydyn vain haaveiluun omasta koirasta, ehkä se elämäntilannekin antaa jossain vaiheessa periksi... <3

Postauksen kuvat 1 2 3 4

End of September

Käytiin eilen Teemun kanssa vähän kuvailemassa lähimetsässä. Auringon paistaessa syksy on kyllä tajuttoman kaunis vuodenaika kaikessa väriloistossaan. Ja kaikki ne värit alkaa nyt vasta kunnolla erottua. Mä niin rakastan fiilistellä raikasta ja piristävää syysilmaa ja kaikkia lämpimiä neuleita ja huiveja.

Sain ton ihanan pehmeän neulemekon vuosia sitten mummilta, ja eilen siinä meinas jopa tulla kuuma. Ohuesta materiaalistaan huolimatta mekko on yllättävän lämmin! Ja no, huivista sen verran, että sen jälkeen kun se tiensä mun kaulaan löysi, ei siellä ole tainnut juuri muita roikkua. Alunperin mun oli tarkoitus pukea tuon mekon kaveriksi jotkut kivat sukkikset. Mutta kun aloin niitä aamulla etsiskelemään, niin kuinka ollakaan en löytänyt yksiäkään sukkahousuja. Tai leggingsejä. Ohuita, paksuja, mustia, ihan värisiä. Ei mitään. Tulin siihen tulokseen, että mun sukkikset on tainnu jäädä muuton yhteydessä mun vanhemmille. Mielenkiintoista sinänsä, että ollaan asuttu täällä jo kolme kuukautta, ja tämä tulee ilmi vasta nyt. :D Ei vissiin pahemmin sukkiksia oo tarttenu, vaan oon viilettäny kesän onnellisesti kintut paljaina!

  

Toinen jännä huomio on, että tolle metsätielle näkee meidän parvekkeelta ja olkkarin ikkunoista, mutta tänään oli ensimmäinen kerta kun sille astuttiin. Aika järkyttävää ihan lähiympäristön tuntemusta minusta! Järkyttävää on myös huomata, että eipä ilman koiria tule pahemmin ulkoiltua... Hävettää suorastaan. Yksi asia mistä oikeasti nautin ja mitä rakastan, on pitkät ja rauhalliset kävelyt koirien kanssa luonnossa, kun saa unohtaa kaikki huolet ja murheet ja vaan nauttia luonnon kauneudesta. Kaikki metsät ja vähän mystiset paikat, jotka aiheuttaa pientä seikkailumieltä on vaan niin ihania oikealla ilmalla. Pitäisi sinne ulos osata lähteä ilman sitä koiraakin, mutta eipä ole neköjään tullut tarpeeksi lähdettyä. Oih ja voih, ollappa pieni hauvavauva, jonka kanssa vaellella lähimetsään. Mutta juu, tästä aiheesta lisää lähipäivinä.

Semmoisia kuvia siis tällä kertaa. Mun mielestä tuli aika kivoja, vaikka itse sanonkin. (; Tänään ajattelin käydä ihan rehellisellä kävelyllä tuolla metsässä, ja selvittää minne tie johtaakaan. Illalla tiedossa rakkaan Äidin synttäreiden juhlimista. <3 Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille sinne ruudun toiselle puoelelle! Suunnatkaa tekin ulos ja luontoon, ruskan värit alkaa pikkuhiljaa loistaa parhaimmillaan!

Jag älskar Ludde

Halusin tulla esittelemään teille ihanan pehmoiset uudet tulokkaat kodin sisustukseen. Mulla on ollut pitkään visio valkoisesta lampaantaljasta makkarissa sängyn vierustoilla. Tämä ei ole ollut pelkästään esteettinen, vaan myös konkreettinen himotus. Sillä miten ihana onkaan ajatus siitä, että kylmänä talviaamuna saa ensimmäisenä herätessään laskea paljaat varpaat pehmoisen taljan päälle! <3 Ja valkea ja tuuhea lampaantalja on vaan yksinkertaisesti kaunis mun silmään. Lisäksi noi on juuri hyvän kokoisia, niitä on helppo liikutella paikasta toiseen, ja vaihdella paikkaa mielen mukaan.

 

Joten eilen sitten vihdoin päätin lampaantaljan meille kotiuttaa, ja vieläpä kaksin kappalein, kun ne olivat tarjouksessa. Ja voi miten ihania ne ovat! Ja mainitsinko jo, että niin kovin pehmeitä? Voisin vaan silitellä niitä, ja viettää kaiken aikani tuolla lattiatasolla. (Okei, mä en ole hullu.) Tykkään vaan kaikestan söpöstä ja pehmeestä, ehee.

 

 

Squat Challenge

 

kuva weheartit 

Tänään löysin netin syövereistä tämmösen kyykky-haasteen! Yleensä oon suhtautunu aika skeptisesti näihin kaiken maailman haasteisiin netissä. Varsinkin niihin, joista ei ole niin sanotusti mitään hyötyä. Ensin silmät selasi tänkin ohi että joojoo. Mutta täähän on oikeestaan aika hyvä! Perjaatteessa ihan toteutettavissa, vaikkakin aika kova. Tai ainakin mulle, ja jos on tarkoitus kyykätä yhteen putkeen. Mutta aattelin kuitenkin antaa tälle haasteelle mahdollisuuden, koska koen et tää on ihan hauska ja hyödyllinen. Pyysin myös Teemun mukaan tähän ja nyt kun tää on "julkistettu" täällä blogissakin, niin on vaikeempi luistaa lupauksesta. Joten, kolmenkymmenen päivän päästä ois tarkotus vetästä sitten 250 kyykkyä kun vettä vaan! Saapa nähdä mitä tästä nyt sitten tulee. Voin pistää tännekki jotai väliaika raporttia, että onko reisi- ja pakaralihakset revenneet sijoiltaan ennen kun satanen on edes tullut täyteen. XD

Tämmöstä siis tähän perjantaihin. Viettäkäähän oikeen ihana ja rentouttava viikonloppu! Allekirjoittanut parantaa maailmaa taas aika tehokkaasti töistä käsin, mutta kyllä siihen sivuun saadaan yhet bileetkin mahdutettua! 

 

Täydellinen aamu ♥

Tiedättekö ne aurinkoiset ja kiireettömät aamut, kun mielen valtaa tunne, että asiat sujuvat ja elämä näyttää valoisalta? Mulla oli tänään juuri sellainen aamu. Heräilin yheksän aikaan, nautin rauhassa aamupalaksi kulhollisen rahkaa ja suuntasin salille. Kunnon hikitreeni ja pyöräily kotiin, minkä jälkeen otin pitkän ja kuuman suihkun. Salilla on ihana käydä aamulla, kun sen jälkeen on niin energinen olo. Nytkin sain siistittyä kotia, minkä jälkeen pääsin uppoutumaan rauhassa lokakuun Costumen pariin, joka lisäpiristykseksi tipahti postiluukusta. Kynsien lakkailua, blogin kirjoittelua, avokadoa välipalaksi.

 

 

Miten onnelliseksi pienen ihmisen tekeekään ihan pienet jutut. Se että kotona on siistiä. Kauniit viherkasvit ja kynttilät. Ihanan aurinkoinen, vaikkakin hyvin kirpeä ulkoilma. Kiiltävän aikakausilehden uusi numero. Uudet syksyiset kynsilakat. Ne on ne elämän pienet asiat, joilla on merkitystä. <3

Toivottavasti teillä kaikilla oli yhtä ihana keskiviikkoaamu! Mä suuntaan tästä töihin ja palailen sitten illalla siistiin kotipesään, jossa odottaa mun oma rakas. <3

Treenaamisesta

Meidän Kotipesä ei ole urheilublogia nähnytkään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, kun se kuitenkin on myös osa elämääni. Urheilu. Se on aina aiheuttanut mussa vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä saattaa juurtaa juurensa lapsuudessa sairastettuun rasitusastmaan. Sillä kukapa osaisi liikunnasta nauttia, kun henki ei kulje, kylkeä pistää, veri maistuu suussa, eikä sydänkohtaus ole kaukana. Onneksi astma oli ja meni, vaikka herkkyys sille varmasti säilyy läpi elämän. Olen kuitenkin erittäin onnellinen, että tällä hetkellä pystyn rehellisesti nauttimaan liikunnasta, ilman pelkoa tukehtumisesta. 

Musta tuntuu, että löysin liikunnan ilon kunnolla vasta viime tammikuussa. Ennen sitä olin toki ehtinyt olla mukana monessa; taitoluistelua, jalkapalloa, yleisurheilua, ratsastusta, karatea, tanssia, uintia, kuntosalia... Uituakin tuli ihan kiitettävällä tarmolla viisi vuotta. Nyt kun vanhempana mietin urheiluharrastuksiani, huomaan että se kaikki on tuntunut vähän pakotetulta. Vanhempani eivät niinkään pakottaneet minua, vaan minä itse. Koitin pakottaa itseni pitämään jostakin, vaikka todellisuudessa treeneihin meneminen ahdisti useammin kuin innostutti. En koskaan ole tykännyt siitä, että jotain on pitänyt tehdä vain, koska on pakko. Tästä pääsemmekin kätevästi aiheeseen koululiikunta. Nyt kun peruskoulu ja lukiokin on onnellisesti takana, voin sumeilematta todeta, että minä vihasin koululiikuntaa. Sillä jos mikä, niin se on pakkourheilua. Tokihan minä sen ymmärrän, ettei lapsista kasva tasapainoisia ihmisiä ilman liikuntaa. Mutta koululiikunnan tiimoilta kehitin vihasuhteen esimerkiksi hiihtoon ja juoksemiseen. Koskaan en ole erityisemmin juoksemisesta nauttinut, mutta silloin kun se on pakolla juostava 1400m, jonka tuloksia vertaillaan hanakasti muiden tuloksiin, on siitä leikki kaukana.

 koittakaa pliis ingnoorata mun oikeaoppinen pullistelu ja duckface XD

Ja nyt tämän varsin negatiivissävytteisen urheiluvihaaja-alun jälkeen kukaan teistä ei tule uskomaan seuraavaa. Palataan siis siihen tammikuuhun. Tammikuu, joka on varmasti yleisin kuukausi hankkia salikortti erinäisten uudenvuodenlupausten tiimoilta. Minä en tehnyt lupausta, vaan päätöksen. Päätin ottaa urheilun osaksi elämääni. Aloin käydä salilla ja polkea kotiin ostetulla spinning-pyörällä, jonka hankintaa pidin aluksi turhana. Mukaan liittyi äidin kahvakuula ja netin treenivideot. Ja aloin vihdoin nauttia urheilusta. Treenaamisesta tuli oikeasti hyvä olo, kiloja alkoi pudota ja peilikuva miellytti enemmän. Ja kaikista ihaninta on huomata, miten jaksaa enemmän sekä urheilusuorituksessa että arjessa. Kun jaksaa tehdä enemmän toistoja, tai voi vaihtaa suurempiin painoihin. Tai kun pyörällä polkemisesta tulee kevyttä rullausta lukuisten naama irveessä sotkettujen kertojen jälkeen. Ja ihan perus arjessakin tuntee itsensä energisemmäksi ja reippaammaksi.

Innostus kesti ennätykselliset puoli vuotta, koki pienen notkahduksen kiireisimpinä ja kuumimpina kesäkuukausina ja nostaa jälleen päätään näin syksyn tullen. Sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni, ja tutustuttua uusiin saleihin muuton jälkeen täällä Keravalla. Nyt on kuukausi säännöllistä treenausta takana, ja tuloksia alkaa vihdoin näkyä. Käyn salilla 4-5 kertaa viikossa, työvuoroista johtuen yleensä aamuisin. Lisäksi olen nyt pyrkinyt aina menemään salille pyörällä. Matkaa on vain puolitoista kilometriä, mutta mielestäni jokainen polkaisu on "kotiinpäin". Tästä samasta syystä aina portaat hissin sijasta. ;)

Aluksi tuijotin liian orjallisesti vaa'an lukemia, ja turhauduin, kun treenaamisen alettua kiloja tuli vain lisää. Nyt olen ymmärtänyt, että tärkein ei todellakaan ole se numero vaa'assa, vaan oma hyvä olo ja peilistä näkyvät selkeät muutokset. Treenaamistyylistäni ja geeniperimästä johtuen kroppani kasvattaa herkästi uutta lihasta. Myös omaa silmää miellyttää jäntevä ja sopivan lihaksikas vartalo. Lihasmassan kasvusta johtuu myös pieni painonnousu. Nyt olen yrittänyt keskittyä kehittämään lihasten lisäksi myös aerobistakuntoa, ja olen erittäin tyytyväinen jo nyt havaittavista tuloksista!

Kaikista suurin muutos ja saavutus on musta kuitenkin se, että osaan nykyään oikeasti nauttia treenaamisesta. Musta on kivaa laittaa kuulokkeet korville, musat soimaan ja lähteä polkemaan salille. Kahvakuulan viskelystä tulee oikeasti hyvä fiilis ja kunnon rääkkitreenin jälkeen olo on mitä mahtavin ja elinvoimaisin! Jopa seuraavana aamuna herääminen lihakset juntturassa saa aikaan voittajafiiliksen, kun tietää oikeasti tehneensä jotain, jolla on vaikutusta tähän kroppaan.

Kuvituksena puhelinotoksia mun tämän päiväseltä salikäynniltä. Yleensä treenaan piilarit silmissä, mutta koska mun vasen silmä on tässä pari päivää vähän protestoinut, niin nyt jouduttiin menemään silmälaseilla. Ps. Tänään yhestoista treenikerta treenilaskuriin jeejee! Kahestakymmenestä saa yllätyspalkinnon, ;)

Kylmä, kylmempi, Suomi

No huhhuh ja voi pyhä syväjäätyminen! Nyt puhaltaa ulkona kyllä sen verran navakka pohjoistuuli että helvettikin jäätyy. Kun on kylmä, niin onko silloin oikeasti noin kylmä? Miten sen iloisesti unohtaakaan aina kesän aikana. Noh, nyt viimeistään on ihan pakollista kaivaa kaikki talvitakit, pipot ja tumput kellariun uumenista, koska tuollahan oikeasti jäätyy hengiltä. Kaikki lämpöä rakastavat sielut (minä!) varmasti kiroavat syksyn tällä hetkellä alimpaan helvettiin ja kaivautuvat entistä syvemmälle sohviensa nurkkiin. Enjoy the fall, they said. It will be fun, they said. Ja pah! Nyt alkaa ajatus kauniista ruskasta ja mukavista kaulahuiveista tuntua laihalta lohdulta... Antaa tulla talvi, täällä ollaan, jos ei valmiina, niin valmiina taistelemaan vastaan hanakasti! Kahvikone, kaappi täynnä teetä, sekä kynttilöitä, miljoona vilttiä ja kaulahuivia sekä täsmäisku kellarin talvivaatteisiin check. So, bring it on, täällä ollaan!

kuva

Yup, thats so me! Tänään tehtiin se virhe, että suunnattiin vielä Helsinkiin ilman sopivia suojavarusteita ja kylmyyskuolema ei ollut kaukana. Varautukaa ihmiset!

New babies ♥

Tänä viikonloppuna messukeskuksen vallainneilla Expert-messuilla tuli piipahdettua, ja mukaan tarttui parikin aika kivaa juttua. Saanko esitellä, meidän uudet elektroniset vauvat!

- Paulig Cupsolo kahvikone

- Bluray-soitin (dinosaurusten aikaisen DVD-soittimen tilalle)

- Söpö pieni Lenovon tabletti

Ja kaikki tottakai tuntuvassa messualessa, niin että yhteishinta kaikille kolmelle jäi reippaasti alle kahdensadan. Mukaan tarttui lisäksi kaikkea pientä sähköhammasharjoista joihinki elämää tärkeämpiin piuhoihin. Don't ask, no idea.

 

 

Toi blyray-soitin ei sinänsä aiheuta mussa mitään sen suurempaa kiihkoa, se on vaan ihan kiva juttu olemassa ja parantaa luultavasti hieman elokuvaelämyksiä. Tabletti taas on lähinnä Teemun lelu, ihan kiva vekotin toki sekin. Mutta Paulig Cupsolo. Se vasta on jotain tälläiselle kahvimonsterille. Tai varsinkin erikoiskahvimonsterille. Mun pikkuveli sai toissajouluna lahjaksi kahvikoneen, joka oli koko perheen yhteisessä käytössä. Valitettavasti koneen salakuljetus muuton yhteydessä epäonnistui, ja olen vähän kaipaillut konetta siitä asti. Varsinkin näin syksyn tullen. Muistan miten talvella, kun tuli koulusta ihan jäässä, oli ihana keittää kuppi kuumaa ja herkullista kahvia. <3

Ja nyt meiltä löytyy oma kaunis ja ihana kahvikone, jolla saa tehtyä erikoiskahveja kotioloissa. Lämmittää mieltä ja sydäntä talvipakkasilla. (; Ja saattaa myös pelastaa jonkun makeanhimoisen herkän hetken...

En oikeesti kestä miten hyvää toi kahvi on! Rakastan käydä kahviloissa, mutta pidemmän päälle sekään ei ole mitään ihan ilmasta touhua. Nyt saan herkutella latteja ja cappucinoja omassa kotona. Ja kun tolla koneella tekeminen on vielä niin helppoa. Napin painallus ja vola, siinä on kuuma kupillinen herkullista kahvia! Ja ton puhdistuskin hoituu sillä yhdellä napinpainalluksella. On se elämä tehty aika helpoksi, vai mitä?

 

Nyt on kyllä pieni materialisti taas hyvin onnellinen. Tai oikeastaan aika tosi onnellinen. Kerron nimittäin myöhemmin vielä lisää yhdestä "heräteostoksesta"... ;)

Uusia juttuja

Eilen kotiin saapuessa kynnyksellä odotti ihana yllätys. Costume-lehden tilaajalahja saapui viimeinkin! Paketista paljastui Ivana Helsingin suloinen pieni käsilaukku nimeltään Indian Summer. Ja laukun kuosi tuo kyllä täydellisesti mieleen intiaanikesän. Eli ajoitus laukun saapumiselle ei voisi kyllä olla osuvampi. Näinkin pitkälle jatkuneet lämpimät ilmat tekevät aurinkoa ja lämpöisyyttä rakastavan allekirjoittaneen erittäin onnelliseksi. As long as ulkona selviää ilman takkia ja kumisaappaita, olen enemmän kuin tyytyväinen.

 

Pari muutakin uutta juttua on löytänyt tiensä mun kotisohvalleni. Pehmoista ja lämpöistä. Ihana vaalea lepakkohihainen neule on Zarasta. Vaikka neule on melko simppeli, on se malliltaan ja väriltään täydellinen, ja helposti yhdistettävissä. Farkut ja jättikaulahuivi ja thats it. Muhkea kaulahuivi taas on Cubuksesta. Pakko myöntää, että oon aikamoinen huivihamsteri. Siksi on suoranainen ihme, etten kiikuttanut kotiin kuin tämän yhden täydellisen yksilön. Olen nimittäin varsin tietoinen siitä faktasta, että näitä pehmeitä ja isoja ihania huiveja löytyy useammassa värissä paristakin vakkariliikkeestäni. Omasta kaapista kun löytyy vasta harmaa, camel ja tämä loistavasti kaikkien värien kanssa mätsäävä vaaleanruskeahko.

Kaikkia kolmea tullaan varmasti enemmänkin näkemään in action nyt syksyn tullen. Ja miten musta tuntuu, että oon päässyt vasta alkuun syysshoppailun suhteen... (Ja lompakko kiittää!)

Kahvitauko ja mini-herrasmies

Eilen vietin ihanan vapaapäivän rakkaan kummipojan ja ystävän seurassa. Päätettiin suunnata vähän kiertelemään kauppoja ja nuuskimaan ilmaa uudistuneessa Itiksessä.

Vanhaan Itäkeskukseen verrattuna uudistunut kauppakeskus on mielestäni siisti ja valoisa, ja sieltä löytyy ennenkaikkea hyvät liikkeet, jotka sopivat mainiosti ainakin omiin tarpeisiin. Kärräiltiin siis edestaikaisin pitkässä kauppakeskuksessa, ja pysähdyttiin välillä kahville. Ehdin siinä välissä napata pari kuvaa suloisesta kummipojasta, joka on kyllä sellainen hurmuri, että täti-parka meinaa seota. Siis ei kukaan ihan oikeasti voi olla noin täydellinen, eihän? 

On kyllä ihmeellistä miten pieni mies kasvaa niin hurjaa vauhtia. Vaikka olisi vasta viime viikolla nähty, niin tuntuu että jo taas se osaa sata uutta juttua, kasvoilla on monia uusia ilmeitä ja lisäksi se muuttuu vielä kerta kerralta suloisemmaksi! (Kyllä Suvi, tämä voi tulla täytenä yllätyksenä, mutta lapset kasvavat eivätkä pysy vauvoina ikuisesti.) Sen lisäksi että poika on ihana kun mikä, jaksoi se käyttäytyä tosi mallikelposesti koko ajan, vaikka kauppakeskuksessa vierähti hetki jos toinenkin. Täydellinen tapaus siis! Sitten joskus (piiitkän ajan kuluttua) kun mä satun hankkimaan lapsia, niin ne varmasti ei muuta teekään kun huutaa naama punasena... :D No, onneksi sitä ei tartte pohtia, kun nyt saan nauttia tästä rakkaudesta pakahtumiseen asti! <3 Oon niin onnellinen mun pienestä kummipojasta, ja siitä että saan seurata vierestä miten se kasvaa ja kehittyy. :)